Näin joulun alla alkaa miettimään elämän syvällisiä puolia jostakin kumman syystä. En jotenkin ole ikinä pitänyt isoista tyttöporukoista ketkä juoruavat, nauravat ihmisille ja vaan hengaavat esim kauppakeskuksissa. Saatika pariskunnista jotka näyttävät kaikille että he ovat yhdessä ja imuttelevat toistensa kauloja ja toisiaan vuorotellen, yäk !
Ei minulla ole ihmisten onnea vastaan mitään, mutta se tekee yksinäisenä ihmisenä pahaa katsoa sitä vierestä. Varsinkin kun vanhat "ystävät" ovat uusien kaverijoukkojensa kanssa niitä ketkä katsovat minua oudosti koska olen yksin. Olen tottunut olemaan yksin. En voi asialle minkään. Olen aina se kenet unohdetaan aina jotenkin ajan kuluessa ja lopulta minuun ei oteta välttämättä mitään yhteyttä. Sen kun on kokenut monta kertaa elämässään lyhyen ajan sisällä, on kadottanut halun päästää ihmisiä lähellä koska pelkää että niin käy taas. Se vain pelottaa.
En kuitenkaan ole aivan yksin. Omistan ihanimman poikaystävän maailmassa, ihanan perheen ja suvun, muutamia ystäviä ja tuttuja. Mutta ei minulla ole esim. joukkuetta tai tyttöporukkaa keiden kanssa naureskella ostoskeskuksissa ja käydä bileissä. Vietän paljon aikaa omissa oloissani tai poikaystäväni kanssa, osa päivistä menee onneksi töissä. Mutta se jokin pieni asia elämästäni puuttuu. Mikä saisi minut taas yhtä onnelliseksi mitä olin muutama vuosi sitten.
Ylä-asteella jo olin aina se kolmas pyörä, ylimääräinen. Järkytyin kun sain kuulla, että sen aikaiset parhaat kaverini olivat lyöttäytyneet yhteen ja yhdessä ivasivat minua. Onneksi olin jo ysiluokalla silloin, joten syksyllä saisi uuden alun uudessa koulussa. Tai ainakin luulin niin. Kadun vieläkin koulu valintaani, sillä koko siellä olo aikani on ollut vaikeinta ja paskinta aikaa elämässäni. Sain paljon uusia kavereita ja meillä oli tiivis 4 tytön ryhmä. Lopulta ulkopuolinen käänti kaikki minua vastaan ja vei paikkani ryhmästä. Noeipä tämän tytön tapaukset tähän loppuneet. Loppujen lopuksi hän olikin paras kaveri entisen parhaan kaverini kanssa, ja olin koulukiusattu. Kiusaajat oli ihmisiä keille olin kertonut henkilökohtaisia asioitani ja he käyttivät niitä aseina minua kohtaan. Intoni koulua kohtaan lakkasi, toinen lopetti koulun kesken ja toinen valmistui. Itse kitkuttelen neljännellä vuodella tällä hetkellä ja kiitos näiden kaikkien tapahtumien, haluni koulua kohtaan ei ole palannut. Väliin mahtuu monta suhdetta ja kaverisuhdetta joista kaikki on kadonnut tänä päivänä. Koin masennuksen. En uskonut että jaksaisin tälläistä paskaelämää. Mutta onneksi minulla oli paras kaverini rinnalla, ja lopulta poikaystävänikin. Minulla oli kaksi tukipilaria ketkä kasasivat minut ja pitävät yhä pystyssä. Olen heille ikuisesti kiitollinen.
En ole ikinä kirjottanut mitään näin henk.kohtaista minnekkään, saatika kertonut ihmisille kaikkea mitä olen kokenut viimeisten 4 vuoden aikana. En vielä ehkä itsekkään sisäistä mitä olen käynyt läpi ja että olen oikeasti aika vahva ja kestän elämän kolhut. Äitini on aina uskonut minuun, ja alan ehkä tajutua mitä hän sillä tarkoitti. Olen nuoren naisen alku kuka on käynyt rankkoja vaiheita elämässään läpi, itkenyt itseään uneen, ollut onnellinen ja musertunut taas. Mutta täällä minä vielä olen. Ja siihen että lähtisin, ei mikään pysty. Olen kuka olen, so deal with it !
